Heipähei!:)
Täällä ollaan taasen, en oo hävinny...
Nyt alkaa vaan ote taasen lipsua näköjään tähän laihistouhuun "jostain syystä".
Jotenkin oon ollu sen verran stressaantunut(?), että vanhat tavat ottivat jo hieman uudelleen niskalenkkiä... :(
En oo ylpeä siitä, että ratkesin mässäilemään "huonoon" olooni.
Ja kun mässäämisestä tuli huono olo lisää, taas jotain piti taas ottaa lohdukkeeksi, jne. kierre on "loputon".
Pitäs vissiin keksiä jotain rentouttavaa ja arjesta poikkeavaa- edes kerran, vaikka sellainen kylpyläkuhertelu viikonloppu kahden isännän kanssa:)
Sitä me molemmat kaipaisimme...mutta se kahdenkeskinen aika tuntuu olevan kuin kirosana.
Pahimmat kommentit: "Mitäs ootte lapsia tehneet, jos nyt pitäisi saada ne pois jaloista!"
"Sitä ois kannattanut silloin aatella,kun lapsia rupee hankkimaan!"
Pahimmat kommentit tulee niiltä, joilla ittelläänkin on lapsia, ja jotka kyllä ovat viettäneet enemmän kahdenkeskistä aikaa tavalla tai toisella, kuin me.
Me pyhitetään kaikki aika perheelle ja parisuhde jää vähemmälle luonnollisesti.
Kyllähän jokainen sen tietää, joilla lapsia on, että aikaa toisilleen on vähempi.
Mutta eikö sitä kahdenkeskistä aikaa "lasten kasvatusgurut"kehoita edes joskus järjestämäänkin?
Eikä se tarkoita sitä, että en rakastaisi lapsiani tms. miksi ihmeessä se aina läheisten pitääkin käsittää niin???
Parisuhdettakinhan pitäisi hoitaa ja saada kahdenkeskistä aikaa, edes kerran vuodessa(?)vaikkei vielä mitään suurta kriisiä olisikaan.
...Miksi sellaista pyyntöä pitäisi heti ruveta puolustelemaan tai perustelemaan, jos kyselee lapsenvahtia...?
Mitä arvelelette, olisikohan siitä apua parisuhteen lisäksi yleensäkin rentoutumiseen, laihduttamiseen, akkujen lataukseen tulevaakin varten, univelkaa pois... ja yleensäkin hyötyä koko perheelle.
Saisiko se myös tämän syömiskierteen poikki? Luulen ainakin, että hyötyä olisi ja syömiskierteen saisi poikki.
Olen kovasti pohtinut tätä omaa syömiskäyttäytymistäni ja tiedän, että olen aina lohdutellut itseäni hyvällä ruoalla, nyt muutamana päivänä taas varsinkin.
Luulin jo päässeeni siitä "pahasta", mutta ei...se vanha tapa on niin kuin joku tauti kiinni minussa, piilevänä. ...Odottaa vain heikkoa hetkeä ja sitten se iskee. Kauhea syöpötteleminen.
Peiliin ei tee mieli katsoa, "inhoan" itteeni niin paljon nytten.
Tuntuu, että olen pettänyt itseni, olen pettänyt kaikki läheiseni.
...Mukavaa oli kyllä eilen illalla nautiskella isännänkin kanssa siiderit saunan päälle, ja YRITTÄÄ rentoutua, edes vähän. Mukavaa oli, oikeesti. :)
Mukavaa oli myös katsoa porukalla elokuvia ja syödä dippiä ja sipsejä:)
...Mitä ihmettä minä tekisin...? Miten pääsen tästä "pohjanoteerauksesta yli" ja jatkamaan siitä, mihin onnistuneesti jo pääsin, jatkamaan kohti sitä tavoitetta, mikä on vielä haaveena...
"Niin, ota ittees läski niskasta kiinni, ja lopeta se ruikutus ja syöminen". "Itsepähän syöt..."
-Jee, jee, niinhän se on. Tiedän, kiitos.
Joo...kylläpä tämä vuodatus taitaa riittää.
Palailen, kunhan olen "positiivisemmalla päällä" :)))))
Moikkamoi!:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti